Meidän kuopus on todella pieni, lyhyt ja hentoinen. Vuoden vanhana samoin puolentoistavuoden neuvolassa noin neljä senttiä isosiskoaan lyhyempi ja reippaasti kevyempi. Esikko on varmaan ollut aina hiukan ikäisiään pidempi tai aika lähellä keskivertoa kuitenkin. Kuitenkin kerhoissa usein luullaan ikäistään vanhemmaksi. Tässäkin tietysti on omat huonot puolensa. Mutta enemmän huonoja puolia tuntuu osuvan tuohon kuopuksen pienuuteen. Minua ei haittaa, kun kuopusta luullaan nuoremmaksi tai ihmetellään pienuutta. Kuopushan on pikkuinen kooltaan, vaan ei egoltaan. On suorastaan hauskan näköistä, kun kuopus on samankokoinen kuin alta vuoden ikäinen isokokoinen lapsi. Tai kuopus on painoltaan kevyempi, mutta pituus on sama. Mitäs sen on väliä onko sitä lyhyt vai pitkä, hentoinen vai roteva. Mutta minua ärsyttää aivan suunnattomasti, kun lyhyydestä tehdään negatiivinen asia. Ei minua mitkään väärät sanamuodot haittaa vaan se tietty asenne, kun ihmetellään kuopuksen pienuutta negatiivisesti. Meidän kuopus on pikkuinen ja tulee varmaan aina olemaan, mutta on ihan yhtä hienoa kasvaa lyhyeksi kuin pitkäksi.

Meidän pikkuinen harjoittelee ahkerasti pottailua. Kotona kuljetaan usein harkkahousuissa tai vielä useammin ilman. Jalkoja lämmittää sukat ja esikon rikkinäisistä sukkiksista leikatut säärystimet. Toisinaan harkkahousujen tilalla on pelkkä mekko. Harkkahousut ja tavalliset housut aiheuttavat kuopuksella unohduksen käyttää pottaa. Joten mekko ja säärystimet on pop. Odottakoon vaan kun kuopus luopuu kestoistaan, sitten tuo vasta pikkuinen on. Kesto antaa hiukan lisämassaa ulkoiseen olemukseen, sisäinen ego sitä ei vaadi. Kuopuksella on luonnetta. Pieni ja pippurinen sanoisin.